Miten päädyin matemaatikoksi? (pitkä tarina) Lapsena isäni sanoi minulle, että "perheemme ei ole hyvä matematiikassa", ja minä, joka pidin jalkapalloa ja seurustelua parempana kuin kaikkea aivotyöhön liittyvää, hyväksyin tämän totuutena. Opiskelin biologiaa ja tietojenkäsittelyä neurotieteeseen (päädyin naimisiin erään arvostetun professorini tyttären kanssa. Mutta se on eri tarina). Tajusin, että pidin todella matematiikan kursseista ja vihasin kaikkea sovellettua - olipa kyse sitten ohjelmoinnista tai biologian laboratorioista. Itse asiassa joka lukukauden alussa menin silloisen perustutkinto-ohjelman dekaanin (professori @noamnisan, joka on nyt StarkWaren neuvonantaja) luo neuvottelemaan ohjelmointikurssien korvaamisesta matematiikan lisäämisellä (minkä vuoksi en osaa ohjelmointia tähän päivään mennessä; vaikka Intro to C++ oli ensimmäinen kurssi, jonka opetin apulaisprofessorina. Mutta sekin on eri tarina.) Sitten jatko-opiskelijana halusin mennä koneoppimiseen, mutta himoitulla professorilla (Tali Tishby, RIP) oli jo gazzilion opiskelijoita. Istuin laskennallisen monimutkaisuuden kurssilla, jota opetti postdoc, kun hänet korvattiin yhdellä luennolla eräs Avi Wigderson. En tiennyt hänestä tuolloin mitään (hänen kuvansa näkyi julisteissa, koska hän sai juuri Nevanlinna-palkinnon, mutta tyhmänä nuorena jatko-opiskelijana en tiennyt, mitä se tarkoittaa). Avi puhui siitä, kuinka jotkut ihmiset yrittävät nyt virallisesti todistaa, että on mahdotonta ratkaista P vs. NP -olettamusta. Ja olin lumoutunut tästä. Joten sanoin hänelle: Haluan opiskella tätä maisteriprojektinani. Alkoi kosiskelun aika. Avi ei ollut varma, sopinko hänelle (matematiikan arvosanani olivat ok, mutta en koskaan ollut suoraviivainen A-tyyppinen). Niinpä hän pudotti minulle kirjan Proof Complexista sanoen: Lue ja tee siitä yhteenveto minulle. Luin kirjan noin 3 kertaa kannesta kanteen, enkä ymmärtänyt sanaakaan johdantoluvun lisäksi (tänään tiedän, että se on todennäköisemmin kirjoittajan vika, ei oma tyhmyyteni. Mutta se on toinen tarina). Muutamaa viikkoa myöhemmin, ymmärtämättä vieläkään sanaakaan aiheesta, Avi pyysi selittämään äskettäistä artikkelia "polynomilaskennan todistusten asteesta ja koosta". Istuimme hänen kotonaan, selitin. Jossain vaiheessa hän kysyi: "Miksi tätä ei voida soveltaa Resolution proof -järjestelmään?" (Resoluutio on tärkein ja perustavanlaatuisin propositiolaskennan todistusjärjestelmä). Siristelin silmiäni, mietin vähän ja sanoin "Voi, mutta se voi, näin", ja sovelsin samaa todistusmenetelmää Resolutioniin. Avi innostui kovasti. Sanoin "lähetetään sähköpostia edellisen artikkelin kirjoittajille", ajatellen, että jos ymmärrän tämän jutun, se ei todellakaan voi olla muuta kuin sähköpostin arvoinen. Avi vaati, että kirjoittaisimme sen paperina. Muutaman päivän välein yritin saada hänet luopumaan siitä ja lähettämään sähköpostia, mutta hän oli järkkymätön ja kuuntelin. Onneksi tein. Se päätyi siteeratuimmaksi ja impotanttimmaksi artikkelikseni ennen STARK/SNARK-artikkeleita. Tuon lehden jälkeen muutama muu tuli mukaan. Jokaisen kohdalla olin varma, että se on vain sähköpostin arvoinen havainto, ei syvällinen matematiikka. Näin kaikki nämä muut paperit, joita oli niin vaikea ymmärtää, ja siihen verrattuna omat juttuni olivat niin selkeitä ja yksinkertaisia. Kesti monta vuotta tajuta, että matematiikka etenee näin. Käytät paljon aikaa joidenkin teoreettisten käsitteiden sisäistämiseen, ja sitten eräänä päivänä "näet sen". Ja sitten se näyttää teistä kaikista selvältä ja yksinkertaiselta. Mutta se on selkeää ja yksinkertaista vain sinulle. Toisille se on monimutkaista. Tänään, kun minun on mentävä katsomaan taaksepäin joitain aikaisempia papereitani, huomaan siristeleväni, raapivani päätäni ja sanovani: "Hitto, tuo on vakavaa juttua, miten he keksivät tämän?" :-) Ensimmäisten matematiikan läpimurtojen jälkeen Avi tarjosi, etten tee vain maisterintutkintoa, vaan itse asiassa tohtorintutkintoa, ja näin päädyin teoreettiseksi tietojenkäsittelytieteilijäksi (joka on eräänlainen matemaatikko). LOPPU.